Päätin aloittaa oikeasti olemaan rohkeampi. Tekemään asioita ihmisten kanssa, mitkä helposti jätän tekemättä, koska jännitän tai tunnen oloni epämukavaksi. Ja silti ryssin koko homman.

Mä treffasin kivan tyypin, juteltiin silloin ohimennen vain muutaman kerran. Sähköä, paljon. Pidettiin sitten yhteyttä mun mittakaavassa aika kauan, vaikka oltiinkin aika kaukana toisistamme. Muistaakseni oon joskus maininnut tai sitten en, että en hae pelkkää kirjekaveria. Sovittiin, että nähdään ja siksi kiinnostikin pitää yhteyttä. Ja se sähkö...

Ai vitsi kuin mua jännitti. Ei vain se että nähtäis, vaan se, että olin saamassa vieraan heti useammaksi päiväksi. En käy sokkotreffeillä, koen tutustumisen joskus työläänä ja nyt kotiin oli tulossa lähes ventovieras. Komea ja kiinnostava, mutta oikeasti vieras. Mutta hän oli jotenkin todella luottavainen. Tämä pitää katsoa ja hyvin se menee. Mä epäilin vähän ääneen ja siihen stressiin vitsailin liikaakin. Ei varmaan olisi pitäny käskeä ottamaan varuiksi telttaa mukaan, jos homma ei toimiskaan..

No kävi sitten niin, ettei tullutkaan. Juuri kun mä olin jännittänyt melkein paskat housuihin ja jotenki onnistunut rentoutumaan hänen levollisuudestaan, niin hän muutti mielensä. Tarina ei mun mielestä pysty kertomaan siihen rehellistä syytä, mut luulen, että mun epäuskoisuus ja hänen levollisuus vain vaihtoivat paikkaa. Hän haluaa nähdä, mutta ei nyt..? En ymmärtänyt. Note to myself.. "Ens kerralla kun jännittää, pidä mölyt mahassa, älä kylvä sitä"..

Ja kuin mua harmitti. Harvoin vituttaa, mut nyt kyllä tais käydä sen puolella. Tai sitten se vaan oli pettymystä, harmitusta, pettymystä, ärsytystä, pettymystä.. En suuttunut, mutta aika lujasti hermostuin, olosuhteille. Oon aina tykännyt vähän salaa sellaisesta luolamiestyypistä, joka tulee ja ottaa valitun naisensa. Halusin tai ei, silleen sopupakottamistyyppisesti, koska en osaa päättää. Mulle tuli tästä vähän sellanen fiilis, että mies on enemmän karju kuin lapanen.

Mitä tästä rohkeudesta sitten jäi jäljelle? En kyllä ole enää varma, että edes onnistuin olemaan rohkea. Taisin vain hermostua oikeastaan aika vähäpätöisestä asiasta, en huomannut ajatella, että ehkä toinenkin jännitti ja luulin olleeni rohkea, vaikka en oikeasti ollutkaan, Että semosta. Olisiko sitten pitänyt vielä taistella?

Joskus aikanaan kun erosin, se oli mun päätös. Sen verran hutera päätös kuitenkin, että jos eksä olisi joku päivä tullut pahoitelen oveni taakse ja taistellut minut takaisin, niin olisi tapahtunut. No todennäköisesti vain hetkeksi, jos niin kamala asia jälkeen päin ajateltuna olisi tapahtunut. Mutta pienestä se olisi ollut kiinni.

Mutta nyt tämä tavallaan vähäpätöinen asia. Riippuu vähän mistä näkökulmasta asiaa ajattelen. Jos olisikin pitänyt antaa vähän ymmärrystä, olla vuorostaan rohkea ja rohkaista tai olla hermostumatta asiasta, missä mitään peruuttamatonta ei ole vielä tapahtunut. Vielä vähän taistella asian puolesta. Vai jos olisin tehnyt edellisen, olisinko saanut tietää jotain mitä en halua tietää? Että olin oikeassa, minulle oli valehdeltu tai että olin vain kuvitellut.

Pakko myöntää, rohkeus loppu kesken. Ensi kerralla sitten vähän enemmän...