Eilen tuli mieleen, että kaipaan ihastuksen tunnetta. Sitä ihanasti kutkuttavaa epävarmuuden tunnetta, kun kaikki on toisessa täydellistä, kaikki on mahdollista ja kaikki on epävarmaa. Ei ole vielä historiaa, ei vääriä tekoja, vain arvailuja ja odotuksia. Kaikki on vielä mahdollista.

Tokihan voi olla eri tavoin ihastunut. Koiran pentuihin, Ameriikan komeaan näyttelijään, kaukana ajavan paloauton sisältöön, vaikka heitä ei edes näe. Kivoja. Kuitenkin kaipaisin realistisemmin elämääni omaa tasapainoani horjuttavaa uutta miestä. Tunnetut eivät nyt aiheuta horjumista. Edellisen kerran olin siis ihastunut viime kesänä. Tilanteen yllätyksellisyys oli sen yksi parhaita puolia. Juttelet uuden ihmisen kanssa ja kesken lauseen huomaat tuntevasi sitä selittämätöntä kiehtoutumista häntä kohtaan ja katsot lauseen jälkeen häntä ne kuuluisat kolme sekuntia liian pitkään.

Ihastuminen tekee kärsimättömäksi. Kaikki heti ja nyt, piti olla jo. Tuskaisen tiedonjanoiseksi. Pitää saada tietää kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Olen muuten silloin stalkannu facesta, googlesta, ihana netin nykyaika! Kakarana olin yhden ihastuksen kohdalla jopa opetellut ihastukseni lankanumeron (kun ei ollut kännyköitä) ja auton rekkarin. Vaikka kyllä sen auton muutenki tunnisti. *syvä huokaus..* Ajatelkaa nyt.. Eikä ollu todellakaan tarkoitus soittaa, vain ihailla kaukaa. Ihastus saa menettämään melenrauhan. Ei kannata edes lähteä laskemaan aikaa, jota toisen miettimiseen käyttää. Menetettyä unta. Ja oma käytös sitten seurassa.. Erittäin kärjistettynä se tuntuu juuri siltä pikkutytön kihitykseltä. Jälkeen päin ehkä vähän nolo, mutta ihanan herskyvä tunne. Kun kuplii ihan yli!!

Mutta palatakseni. Kun katsot sitä toista ne kolme sekuntia enemmän kuin muita ja hän katsoo takaisin. Se on se sähköinen tunne, jota kaipaan. Olen katsonut joskus liian pitkään Brad Pittiä. Ei, hän katsonut takaisin, koska ei edes nähny minua ruudun läpi. Keikalla olen katsonut pitkään ja ihailevasti solistia. En usko hänen edes huomanneen minua vaikka huusin. Mutta siinä hetkessä se yksi vieras ihminen, joka katsoo sinua takaisin. Ja kun ajattelet hänen katsovan samasta syystä. Nyt kun oikein lähtee miettimään, niin tuo hetki on eri ihmisten kohdalla jäänyt aina mieleen. Se, juuri ennen kun oikeastaan mitään tapahtuu. Huomaatteko?

Vaikka olisi kuin rakas ystävä, perhenjäsen tai muu vastaava, ei kukaan muu kuin ihastus saa sitä tiettyä hehkua ihmisessä aikaiseksi. Yhteisestä kävelylenkistäkin saa aika taianomaisen, kun sitä kuuntelee ihastuneen kertomana. Sitä on vain yksinkertaisesti onnellinen siinä kaikessa epätietoisuuden kurjuudessakin. Olen kyllä onnellinen nytkin, mutta olis ihan kiva vähän kuplia yli ja olla mielen riivaama. Ihan vapaaehtoisesti. Tuli vain mieleen.