Ihmisiä tulee ja menee elämässä. Osa suhteista hiljaisen luontaisesti hiipuu pois. Ihmisiin voi kyllästyä tai lakata tuntemasta saman henkisyyttä ja heistä silloin tietoisesti jättäytyy kauemmaksi. Elämässä pysyy perhe ja valikoituja hyviä ystäviä. Läheiset pysyvät sanomattomalla sitoutumisella, mitä se nyt kenellekkin tarkoittaa. Asiaa enempää raapimatta jokainen varmasti tietää, mitä tällä "bondauksella" tarkoitan.

Mulla oli joskus puoliso, jonka koin olevan perhettäni. Ei luonnollisestikkaan samalla tavalla kuin verisukulaiseni, mutta ehdottomasti siihen samaan rinkiin kuuluva. Ajattelin niin aina, kunnes huomasin, ettemme ilmeisesti ajatele asiasta samoin. Asiasta ei ehkä oltu puhuttu edellisillä sanoilla, mutta itselle parisuhteeseen sitoutumisessa tuo perheys tulee aikaa myöten syventyvästi mukana. Siihen tähdätään. Tietysti jokaisen oma asia, minkälaista sitoutumista hakee. Itse etsin sinne kiikkustuoliin asti.

Edellinen oli lyhyehkö johdatus asiaan, jota olen hieman oudoksunut. Onneksi en ole tuttavapiirini ainoa sinkku. Tuttavissani on myös muita sinkkunaisia, jotka etsivät (?) miestä. No sama. Mutta sitten kun on joku natsannut, ollaankin yhdessä "määräaikaisesti syksyyn" tai "päivä kerrallaan". Hä? Itse en ole koskaan ajatellut kenestäkään, että ollaan nyt hetki tekemisissä. Määräaikaisuudesta tulee mieleen ajatus "kunnes sulla ei ole enää mitään tarjottavaa". Jos myöhemmin huomaa toisen kanssa tutustuessa, ettei tämä nyt olekkaan yhteinen juttu, se on eri asia.

No näistä tutuista tiedän, ettei määräaikaisesta hausta ole kyse. Ennemminkin pelko, että asia menee ihan pipariksi. Toisaalta pystyn asian ymärtämään, joskus asiat menee ihan totaalisen reisille. Kuitenkin se on epäreilu asenne toista kohtaan, joka ei ole muiden reisillemenoista mitenkään vastuussa. Jos yrittämisen aloittaa ajatuksella "ei siitä kuitenkaan tule mitään", voi saman tien tiputtaa hanskat tiskiin. Itsestään on pakko näyttää paljasta pintaa, vaikka välillä tulisikin vähän naarmuja. Jotenkin tuntuu, että jos itsestään antaa liikaa supistellen, ei näytäkkään itsestään sitä parastaan, mitä voisi. Jopa ihan väärän kuvan. No kaikkihan meistä (tai ainakin haluan niin uskoa) on kokenut sen fiiliksen kun jonkun uuden ihanan, komean (tai kauniin), best EVER-tyypin edessä, joka ois ihan pakko saada myös itsestään kiinnostumaan, meneekin ihan puihin juuri kun täytyisi itsestään näyttää sitä parastaan? Se on kuitenkin ehkä noin pari astetta tahattomanpaa. Raadollista, mutta toisaalta moniko pettymyksiltä voi kokonaan välttyä? Onhan se omaa päänsisäistä tahtojen taistelua, mutta se enkeli olkapäällä voittakoon!

Mä luin joskus paljon aikaa sitten Tommy Tabermannin runon. Mä en oo sitä enää koskaan edes etsiessä uudestaan löytänyt. Tähän sen olisin mielellään liittänyt, mutta kuitenkin se lyhkäisyydessään meni jotenkin niin, että "elämässä pitää pysyä kovana pysyäkseen pehmeänä". Eikä vain määräaikaisesti.

Totta.