Eräs ihminen kertoi perheestään. Kuinka suurin osa heistä ei enää ollut hänen elämässään, joko menetyksen tai valinnan kautta. Menetyksiin ei voi vaikuttaa, yhden valinnan ymmärsin kuultua miksi. Jäljellä oli enää sisar, johon henkilö ei enää pitänyt juurikaan yhteyttä. Hän ei osannut tai halunnut selittää miksi. Ehkä olosuhteet, ehkä hän enää ei osannut kaiken jälkeen pitää kiinni.

Mua jotenkin harmitti hänen puolestaan. Omakin perhe on saanut kolhuja ja kokenut menetyksiä, mutta jäljelle jääneet repaleet on tiukasti kiinni toisissaan. Uuttakin on tullut mukaan. Mun mielestä kaikilla pitäisi olla perhe. Se voi rakentua ystävistä, sukulaisista, hyvistä napureista, mistä vain. Tärkeintä on se tunne, että pidetään yhtä ja ollaan olemassa toisille.

Sanoin, että hänen pitäisi soittaa siskolleen.

Elämä yllättää niin hyvässä kuin pahassa ja nyt saattaa olla, että mulla on sairaus, jossa elinikäennuste on noin 10 vuotta. Ei vielä lukita vastausta, mutta kuitenkin. Mun ensimmäinen ajatus oli, että nyt tulee kiire tehdä asioita! 10 vuotta, ei kuitenkaan heti, mutta määräaika jo näkyy. Sitten kun ajatus hieman kulki hallitummin, ajattelin mitä nyt täytyisi tehdä? Mitään suurta tekemätöntä ei tullut mieleen. Ei ole keskeneräisiä asioita ihmisten kanssa, mistä pitäisi jutella tai sopia. No siitä olen haaveillut, että saisin "loikoilla" auringossa kerralla kuukauden tai mielummin kaksi. Se tapahtuu siis pian. Ehkä pieni haikeus tuntui asioita kohtaan, joihin olen aikaisemmin viitannut. Niihin, joiden saamiseen en aina pysty suoranaisesti vaikuttamaan. Mitä jos aika loppuu kesken? Hyvä biisi alkoi soimaan, niin ajattelin, että pitäisi käydä tanssimassa useammin. Jorata silmät kiinni vaikka tyhjällä lattialla! Ens viikolla aion vesihiihtää. Kaikki me täältä lähdetään joskus, mun vuoro saattaa siis vain tulla vähän oletettua aikaisemmin. Ihan hyvin olen haluamiani asioita saanut tehtyä, mutta nyt on kai aika täysin lopettaa odottamasta sitä hyvää aikaa. Ja olla rohkea. Enää ei ehdi ujostella!!

Ja sitten mulle tuli mieleen, että sen ihmisen pitäisi soittaa siskolleen. Mä tiedän, että vaikka kaikki loppuisi just nyt, mun tärkeät ihmiset tietävät onneksi olevansa tärkeitä.

Tuossa tekstiin liitetyssä kuvassa on kiteytetty kaikki positiivinen, mitä kuolemaan voi liittä. Jotenkin tuo kuva on huvittanu mua aina, kun olen nähnyt sen. Vieläkin.

 

Minkälainen nyt ihana mies kenenkin mielestä sitten on? Mutta ennen sitä pakko kertoa, mistä tuo otsikko tuli mieleen.

Elikkä siis tosissaan oli puhetta, minkälaisen miehen haluaisin. No ihanan, tietysti. Mutta tuo sanonta tulee vähän eri muodossa aikaa taakse reilun parikymppisen miespuoleisen työkaverini suusta. Usein hänen ikäiset miehet kuvailevat naista sanoin hyvännäköinen, kuuma, pantava tai sitten tissejä tai persettä kuvailevasti. Mutta tämä henkilö kuvaili uutta ihastustaan aina sanoin "ihana nainen". Ja yleensä hän vielä saattoi huokaista silleen ihailevasti puhuessaan naisesta :) Ajatelkaa nyt.. Ihanaa kun nuorimies kuvailee naista noin, musta.

No kuitenkin mun ihana mies. Tai miesihanne. Musta se on jotenkin pöljästi kysytty, mutta palaan tähän myöhemmin. Jaotuksen voi varmasti jakaa luonteenpiirteisiin ja ulkonäköön. Ulkonäöstä voi todeta, että jos saa toivoa, sellanen pitkä, raamikas joko vaalea viikinkityyppinen tai tumman ja puolituiman näköinen. Mutta käytännössä miehet on ollu muutama melko lyhyenläntä (siis jopa mua lyhyempiä..), ristiveristä, tosi pitkää, vaaleaa, ei ihan niin atleettista, juoppoa ja yks veistos. Että miten ne toiveet sit on asettunut uomiinsa noiden ihanteiden kanssa? Erittäin vaihtelevasti joko osin tai ei ollenkaan.

Kukaan tuskin luettelee luonteesta yhtään negatiivista suosikkipiirrettä ja ne positiiviset varmaan vain sijoittuvat eri ihmisillä hieman eri järjestykseen. Hauskuus, luotettavuus, mikä tietysti kattaa aika paljon, mutta noilla pääsee mun silmissä koville ranking-sijoille. Oon ehkä joskus asiaan viitannu, mut kautta linjan kaikki "mun" miehet ovat olleet hauskoja. Hyvä ja pikkusen ronski huumori vain puree muhun. Tässä nyt kyllä tuli mieleen, et tyyppi ketä olen nyt jotenki määrittelemättömästi nähnyt vähän, on outo. Vielä ainakin silleen hyvällä tavalla. Mut siis poikkeaa linjasta.

Mutta siis viittaukseni, miksi kysymyksen asettelu on tietyllä tapaa tyhmä, on se että kuinka erilaisia lopuksi kuitenkin kaikki miehet ovat olleet. Eikä esimerkiksi ulkonäöllisesti sitten yhtään sitä, mitä ihanteesta kuvailin. No paitsi tämä outo.. ;) Mut hän ei olekkaan "mun" mies.

Mun eräs ystävä näytti facebuukista kaverinsa laittaman kuvan. Siinä mies röhnötti vetelästi sohvalla karseissa kalsareissa, oluttölkki kädessä ja joku naurettava pipo päässä. Kuvateksti: "Tämänkö minä valitsin"? Naurettiin sitä kamalaa kuvaa, vaikkakin ystäväni sanoi, että lapsi juuri tulossa ja kadehdittavan onnellinen pari. Niin, siitä naurettavan näköisestä miehestä ja siitä habituksesta huolimatta oli se onnellisuus löytynyt yhdessä. No kaikilla meillähän on noita kalsariröhnötyshetkiä, että se kuva nyt vaan oli.. sellanen.

Mä sanon mielummin, että mun ihana mies on mulle sopiva. On sitten mitä on, ollaan onnellisia yhdessä, tullaan toisia vastaan ja siinä toisessa on aina kaikesta huolimatta sitä, mikä saa meidät sitoutumaan toisiimme.

Mun mua huomattavasti vanhempi ystävä löysi itselleen miehen, sellaisen sopivan, joiden yhdessäolosta näkee kuinka he sopivat toisilleen. Vähän siten, miten kuvailin edellisessä. Mulla on vuosia siihen ikään vielä aikaa löytää samaa, jos se natsaa vasta vähän myöhemmin eikä nyt, mutta ehkä sen odottaminen on sen arvoista. Tänään on ollut hyvä päivä, eikä mun yleinen malttamattomuus ole patistellut mua asian suhteen niin pahasti viimeaikoina. Onhan tässä näitä päiviä.

 

En usko rakkauteen ensi silmäyksellä. Mutta uskon rakkauteen ensi sävelistä.

Ihmiset voi jakaa niihin, jotka kiinnittävät huomionsa laulussa ensin sanoihin. Sitten on minunlaisia, jotka kiinnittävät huomion ensin melodiaan ja vasta sitten sanoihin. Toisinaan muistan melodian kokonaan ja vain sanan sieltä, toisen täältä. Ja vaikka päätän kuunnella kerrankin sanat, kohta huomaan kuitenkin taas vain kuuntelevani melodiaa. No muutaman kymmenen kerran jälkeen se yleensä onnuistu ja aina on googlelyrics :) Harvojen laulujen kohdalla taas biisi imasee niin syvälle, että on vain sanoista välittyvä tunne. Se tunne, kun joku ventovieras onnistuu sanomaan jonkin asian täysin sielua koskettavasti musiikin avulla.

Kaikilla on jokin suosikkikappale. Toisen aarre on toisen romu. Omat helmet ei aina aukea muille. Usein suosikit liittyvät johonkin omaan elämäntilanteeseen, hienosti sanottuun asiaan tai johonkin muuhun, mikä on kolahtanut, joko yksin tai yhdessä. On lauluja, joilla haluaa sanoa toiselle jotain. Tai vain helpompi kertoa jotain.

Hyvästä laulusta on vaikea sanoa, mikä sen taika on. Joskus joidenki laulujen kohdalla tuntuu, että kun sitä keskittyy kuuntelemaan, laulu imaisee aivan eri maailmaan mukanaan. On vain se täydellinen melodia, tunne ja uskon joka sanan, mitä laulaja kertoo. Vielä siihen päälle joku sopivan raavasääninen mieslaulaja ja laulun loputtua voisin vain sanoa "tahdon".

Paras laulaja ei vain laula parhaiten. Paras laulaja vuodattaa laulun mukana tehostaakseen kertomaansa omia tunteita, kaipuuta, pelkoa, toivoa, iloa. Kaikki ovat varmaan kuulleet vaikka sen karaokevedon, mikä ei välttämättä koko aikaa nuottiin koske, mutta se tehdään tunteella. Sellaiset on jääneet itsellä parhaiten mieleen. Eräs tyttö lauloi aikoja sitten "Whole lotta love". Vähän karu ja soimaton, biisiin kyllä sopiva ääni, esitystapa vastasi aerobiciä. En tiedä kenelle laulu oli, mutta uskoin. Tai eräs vanhempi mies lauloi usen Steely Dan-tyyppisiä biisejä. Hänellä oli aina laulaessaan tapana erittäin kevyesti Stevie Wonderin tyyliin heiluttaa päätään. Hänen lauluistaan välttyi aina fiilis, vaikka biisit olivat edelliseen esimerkkiin verrattuna rauhallisia. Joskus keskustelin hänen kanssaan ja mainitsin tavasta. Hän oli ihmeissään, hän ei ollut koskaan huomannut, mitä tekee laulaessaan.

Laulujen mukana on itketty, naurettu, juhlittu, hirrrveesti laulettu ja vaikka mitä!! Ei nyt tule asiaa mieleen, mihin musiikki ei sovi??

Kirjoitusta vain EI-VOI lopettaa ilman biisiä! Linkistä löytyy mun viimeisin suoraan ihon alle uiskennellut kappale. Kaikille tuttu ja hieno, mutta mun makuun alkuperäiseen verrattuna paremmin tarjoiltu kuulijalle. Mä jotenkin kuulin tämän paremmin. Mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Ja mun sieluun uppoava lauluääni :)

 https://www.youtube.com/watch?v=u9Dg-g7t2l4

 

...täytyy kulkea eteen.

Kun kirjoitin otsikon ja jatkon, tuli hetkellisesti olo, että näsäviisailen itselleni. Näin taisi käydä..

Vuosia sitten, hieman alle kolmekymppisenä, kuulin tarinan aikoinaan rinnakkaisluokalla olleesta tytöstä. Hän oli peruskoulun jälkeen kouluttautunut kotikaupungista käsin, perustanut valmistuttuaan kotikaupunkiin oman yrityksen ja jatkanut elämäänsä siellä. Siinä pienessä sardiinipurkkikaupungissa, jossa pankkiautomaatilta näki koko kylän. Joitakin vuosia myöhemmin, yrityksen vakiinnuttua ja elämän itsekseen rullatessa, hän oli päättänyt luopua yrityksestä ja muuttaa muualle. Luopua tutusta ympäristöstä, ihmisistä ja melko tavalla tässä tilanteessa kaikesta. Syynä oli se pieni kotikaupunki, jossa hän oli aina asunut, koska hän oli siellä aina asunut. Hänellä oli rohkeutta ja halua nähdä jotain muuta, esimerkiksi Suomen pääkaupungin Helsingin, jossa hän ei kertoman mukaan ollut koskaan (!?) käynyt tai käydä vaikka ulkomailla.

Jostain syystä aina aika ajoin mulla tulee tämä tarina mieleen, vaikka en tyttöä juuri tuntenutkaan. Ajatuskin, että hänen elämä oli ollut niin pienen säteen sisällä ennen tätä päätöstä, sai mut pari kertaa haukkomaan happea kuin kala kuivalla maalla. Eikä ollut käynyt koskaan Helsingissä.. Mutta isot pisteet rohkeudesta ja halusta nähdä uutta, vielä ehti ihan hyvin!

Tuttuun ja turvalliseen on helppo jäädä. Liian helppo. Mulla tuli vauhdilla tuhatta ja miljoonaa eteeni tilanne, että siis vaihdan työpaikkaa. Tutusta ja turvallisesta, hyvästä, hyppy tyhjyyteen ja uuteen, vaikka työ on lähes samaa. Joo jännittää. Eräs työkaverini oli pohtinut myös vaihtoa ja kysyi, miten mä uskalsin? Ensimmäinen ajatus oli että "niiiin...?" No koska mä halusin jotain vähän erilaista. Vaikka se tarkoitti, että luovun paljosta hyvästä, toivon että voin saada sitä samaa uudessa paikassakin hieman eri muodossa. Ihmiset ovat erit, varmasti pieniä kulttuurieroja, mutta toivottavasti aivan yhtä ihania ihmisiä. Kuukauden päästä mua toivottavasti naurattaa, että olen edes jännittänyt!!

Mutta toisaalta. Mua on jännittänyt aina, kun olen mennyt uuteen työpaikkaan, olen muuttanut kaupunkia, eronnut, vaihtanu kampaajalla leikkausta tai mitä vain, johon voi liittää ajatuksen, ettei varmasti tiedä mitä uusi on tai tuo tullessaan. Mua ei jännitä mennä tuttuun työpaikkaan, kotiin tai tavata tuttu henkilö, koska tiedän mitä se on, eikä se ole mitenkään epävarmaa.

Vanhaan jääminen. Mikään, mihin olin kaivannut uutta, ei olisi muuttunut.

Että päästäkseen eteen täytyy kulkea eteen. Mutta tarvittaessa voi onneksi vähän palata taaksepäin.

 

Kerran keskustelin miespuoleisen työkaverini kanssa hänen Tinderin käytöstä. Mies oli yhden lapsen isä, ollut kerran naimisissa, siis eronnut, hieman itseäni vanhempi. Mies kertoi matcheistään ja omista kriteereistään: Jos nainen on noin hänen ikäinen, ei ole koskaan ollut naimisissa, ei lapsia, ei sitä tai on tätä ja etsii puolisoa, niin hänessä täytyy olla jotain vikaa. Tahtomattaan tämä työkaverini kuvaili mua. Olen ihan varma, jos olisin asiasta hänelle maininnut, hän olisi kaverinani sanonut, että olen eri asia. Karseinta tietysti on, etten ole eri asia ja että itse asiassa vastaavasti ajattelen miehistä aivan samalla tavalla. Vähän haikeana teki ehkä mieli sanoa, että olen haaskannut joskus aikaa väärään ihmiseen ja sittemmin vain en ole ollut kovin onnekas asiassa.

Asiaa sivuten eräs ystäväni mainitsi minulle vasta eräästä kaveristaan, miehestä juuri edellä mainituilla kriteereillä. Lisäksi että "haluaisi rauhoittua". Mulla nousi karvat saman tien pystyyn. Mä en kaipaa ketään rauhoitettavaa. Olen itse (lähes aina) rauhallinen ja haluan sitä ilman toisen suitsimista myös vastapuolelta.

No kuitenkin. Jos itse ajattelisin itseäni itseäni tuntematta (tosi monta itse-muotoa..), varmaankin ajattelisin kuten edellä on kuvailtu. Mutta koska ymmärrettävästi näkemykseni on aika subjektiivinen, en voi yhtyä siihen. Onnekkaita todella ovat ne, joilla on yhteinen onnellisuus.

Olen joskus kirjoituksessa kertonut, että se voi olla joskus jopa loukkaavaa kun tivataan, miksi olen yksin (vihaan edelleenkin sanaa si**ku, yök). Luin tänään jutun, jossa Heidi Suomi avoimesti kertoi haastattelussa, kuinka ei ole saanut perhettä sitä aina halunneena. Jotenki mun tunteet vaihteli sympatian, saman haikeuden, pelon ja kuitenkin pienen toiveikkuuden välissä sitä lukiessa. Elämä ei ole aina reilua. Elämässä on monta ikävää tapahtumaa, jotka suhteuttavat asioita. Elämässä voi olla asiat muuten mallillaan, mutta kaivattu perhe puuttuu. Koen sen menetyksenä, vaikka sitä ei ole konkreettisesti menettänytkään. Onko sitten pahempaa se saada ja menettää tai ettei koskaan sitä edes saa? Ei mennä nyt siihen.

Musta olisi kiva sanoa, että asiat järjestyy tai että elämässä voi olla muutakin, mikä tekee onnelliseksi. Totta, voi. Mutta sitä onnellisuutta joskus hieman maistaneena voin sanoa, ettei ikinä mikään muu sitä korvaa. Ei lätyt, hyvä ystävä tai koira.